Tämä kuva on jäänyt roikkumaan elämäntilanteen aallonharjalle. Muutenkin kevät on ollu todella intensiteettien yliajamaa ja dyykkaus on siten jäänyt hieman kakkoseksi.
Saaliina kauniita banaaneja n. 2.5 kg, vesimeloni 2.5 kg ja kolme Kalinka-jogurttia.
Tervetuloa Dodo ry:n järjestämään Megapoliksen dyykkausfiestaan Lahteen, Kino-Iirikseen perjantai-iltana 27.03.09.
Tarjolla tänään: Kinuski-banaaneja ( 3kg/4 prk)
Maitoa 1prk, jogurttia 2 ltr, Makkaraa, Activia jogurtteja, Juustoa Oltermanni/ Adam, Kukkakaalilaatikkoa (3 kerällistä), Omenoita 500g, Päärynöitä 1 kg, kesäkurpitsaa 1 kg ja pussillinen Reissumiehiä.
Nämä ruuat ovat tähän päivään mennessä jo osa suoliston sovittelemaa biokiertokultua. Erityisesti hyvistä mehuista ja maitotuotteista koostunut kokonaisuus oli erittäin mielekäs lisä ruokavalioomme.
Mukaan tuli:
Bahi premium-mehu 3 ltr, Jogurtti Valio 2 kg,Piimä 1 ltr, Salaattikerä,Kukkakaalikerä,Hunajamarinoitua kanaa,Kiivejä 500 g, Avocadoja 1 kg,SItruunoita 500g, yksi paprika.
“Nykyään ne, jotka vielä viime vuonna vannoivat markkinaliberalismin nimeen, heiluttavat kuokkaa ja sirppiä marssien toverisaattueen eturivissä. Kun Kemijärven tehdasta oltiin sulkemassa, kertoi valtio-omistuksesta vastaava ministeri, ettei valtio omistajana vastaa pörssiyhtiön toimista. Jos ja kun pörssiyhtiö toimii vapaan markkinatalouden hengessä, eli ajattelee vain rahaa, on valtiokin siis muusta vastuusta (moraalista) vapaa.
Ongelma on se että jos valtiolla ei ole moraalia, niin kenellä se sitten pitäisi olla? Jumalalla ei ilmeisesti ole paikkaa maan hallituksessa, joten vastuukysymykset valuvat maallisiin käsiin. Vuosi sitten, kun kärsijänä olivat vain yksilöt, oli vapaus vastuuta tärkeämpi. Nyt pääoman ollessa uhattuna, nousee vastuu vapauden ylle.
Elämme naurettavia aikoja ja toivonkin pikaista tuhoa puoluepoliittisella arvo- ja älyvapaalle parlamentarismillemme, jonka suurin ideologinen saavutus on kääntää takkinsa oireisiin reagoiden.
Onneksi sentään eläkeikä on nousussa, sillä epäpopulistisuudessaan se on urhea esitys. Valitettavasti tämä Vanhasen väitetty hiihtopummi ehtii hieman myöhään tasatakseen puntteja hyvinvointivaltion romuttaneiden suurten ikäluokkien ja meidän laskunmaksajien välillä. Alle 45-vuotiaat voisivatkin mieluiten taputtaa ja nauraa makeasti Pinssi-prinssien yleislakkohöpinälle.”
Lapsena huomasin miettiväni kirkonmenojen aikana lähinnä sitä, miksi tuolla papilla on tuo kaapu yllään, miksi kaikki sanovat jotain aina vain samaan aikaan ja miksi jokin tuntui aina kummalliselta. Sama ajatus hiipi myöhemmin sairaalaan, palolaitokseen, poliisiin ja kaikkialle, missä univormuiset ihmiset toimivat jotenkin kummasti.
Olen ollut pitkään ymmälläni instituutioista. Mistä johtuu se, että elämän tärkeimmät asiat läheisyydestä henkisyyteen on ulkoistettu laitosten tasapäistävän kaavun alle? Kun katsoo tarkkaan jäyhien rakenteiden taakse, voi tajuta ripauksen siitä syystä, minkä takia kulttuurievoluution vuosituhansien aikana kaikki on kehittynyt juuri siksi, mitä ne nyt ovat.
Sairaanhoitaja on hoiva, poliisi järjestys, armeija nyrkki, kunnanvaltuusto keskustelu. Näiden asioiden päälle on rakentunut evoluution kerrostumia, jotka ovat häivyttäneet alkuperäisen tarkoituksen maneerien ja virkapukujen taakse. Lähtökohtana on kaikessa kehityksessä ollut ihmisen palveleminen.
Olen itse joutunut yhteiskuntaopin tripille, joka on ihmeellinen arkipäiväinen seikkailu. Ympäriltämme löytyy hajanainen kokonaisuus yhteiskunnallisia rakenteita, joita ei kannata ottaa itsestäänselvyyksinä. Seuraavan kerran poliisiauton ohi ajaessa voikin miettiä, mikä kaikki tähän johti, eikä pelkästään sitä, kuka pölvästi taas on ajanut valopylvästä päin.
Pitkästä aikaa pelikentällä!
Olen ollut opettamassa yhteiskuntaoppia taiteilijoille kahden viikon ajan ja sitten sairauskierteessä, joten nyt päästessäni roskiksille koen suurta helpotusta kotiinpaluusta.
Päivän saldo oli suhteellisen niukka, mutta kaunis ja ehdottomasti tarpeeton:
Paketti Juhlamokkaa, kilo mandariineja, 500g ruisleipää ja pari omenaa.
Tänään koko keholla roskiksen pohjalla myllertäessäni tajusin, että dyykkauksesta on tullut todella rakas harrastus. Osa meistä kerää postimerkkejä (nekin periaatteessa roskaa), toiset ovat kiinnostuneita ohi ajavista junista, itse rakastan tonkimista.
Roskiksesta löytyi:
Mandariinejä 3 kg, Banaaneja 2 kg, Vitalinea-jogurtteja 4×4 pkt/prk, ProFeel maitojuoma 1 ltr, tuorepasta 1 pkt, maksalaatikko 1 ltk, kauraleipa 1 pss.
Tänään on todellinen juhlapäivä, sillä nimensäveroisen kahvin lisäksi rodesta löytyi aitoa alkoholia, 4 pack lonkeropaketti, josta yksi tölkki oli kyynelehtinyt itsensä roskiskuntoon ja säälimätön kaupantäti oli absoluutin ahnaalla kouralla viskannut viattomat sisarensa kohti onnetonta tietä Ämmässuolle. Onneksi pelastin heidät ja seuralaisensa:
Juhla Mokka-kahvi 2 pkt, grape lonkero 1.5 ltr, A-piimä 1 ltr, kirsikkatomaatti 500 g,pullapitkon puolikas,Gotler 500 g, A jogurtti 2 prk.
Baari-ilta on mukava päättää keräilyharrastuksen parissa, josta tänään saaliina kylmyyteen hylättyjä maitotuotteita.Osa viileistä meni käyttön ennen kuvaamista, joten siksi kuvaa runsaampi saldo.
Reissumies-leipä 1 pss, Jacky makupala 2 prk, Valio viili 5 prk.
Taide elää murroskautta yhteiskunnassa, jossa toisen polven maahanmuuttajat vääntävät savoa, farkkumalleja ei enää ole yhtä oikeaa ja poliittinen riippumattomuus on saatettu historiaan. Kulttuurin tulviessa uusia sisältöjä taidekin voi lähestyä valtakulttuuria menettämättä arvojaan.
Aktiiviset taiteilijat ovat rikkaan kansalaisyhteiskunnan merkki, mutta Nykytaiteen rooli yhteiskunnassa ei ole se, mikä se voisi olla. Kotimainen taide potee korkeakulttuurin itseriittoisuudesta, hämärtyneestä nykytaiteen käsitteestä ja ontuvast mediasuhteesta johtuvaa syrjäytymistä. Olisi kiihottava ajatus, että taide veisi viihteen tilan mediassa ja antaisi syitä huutaa Suomen lippu kädessä Senaatintorilla. Parantaakseen asemiaan yhteiskunnassa on taiteilijoiden ensin rikottava omat tabunsa, sitten vasta muiden.
Miksi taide on joutunut yhteiskunnassa sivuraiteelle? Korkeataide löysi yhteiskunnan tuella riippumattoman paikan, jossa sen ei tarvitse välittää markkinavoimista, mutta samalla se on menetti kyvyn vuoropuheluun valtakulttuurin kanssa.
Nykytaiteen ihanne on kriittisyys, mutta sen kritiikin kohteet ja tavat ovat epäolennaisia – ja teos puhuttelee liian usein vain taitelijaa ja hänen työtään ymmärtävää ammattilaista.
Poikkitaiteellisuus on monikulttuurisen kehityksen ohella räjäyttänyt taiteenkentän sirpaleiseksi. Fennomaanien jälkeisessä sivistysvaltiossa taiteen rooli on ollut näytellä kiiltokuvaa, samaan aikaan kun taiteilijat elävät köyhyysrajalla ja taiteen ihanteet eivät toteudu. Kulttuurirakenteiden murtuessa korkeataide ei voi olla uudistumatta ja taiteen tulisikin pyrkiä takaisin arvojohtajan paikalleen.
Taiteen arvo ja laadun tae on mielestäni vuoropuhelu, jota se käy yhteiskunnassaan. Ilman traditioiden ja instituutioiden voimaa elävien taideteosten arvo kelluu valtakulttuurin päällä ja määräytyy kanssakäymisessä yleisön kanssa. Tässä olennaisena tekijänä on kyky käyttää mediaa ja toisaalta medioiden kyky suhtautua taiteeseen muuten, kuin arvosteltavana objektina.
Ihannetaiteeni käyttää ennakkoluulottomasti hyväkseen yhteiskunta- ja kulttuurirakenteita, vaikuttaa kevyeltä jaottaa itsensä vakavasti ilman itsekorostusta. Voidaankin ajatella, että yhteiskunta on taideteos, jossa mahdollisuudet ovat rajattomat ja kaikki olemassa oleva voidaan asettaa uuteen perspektiiviin.
Itsenäisyyspäivänä 2008 otin kantaa itsenäisyyden ihanteisiin performanssitaiteen keinoinMannerheimin ratsastajapatsaan selkään asettamani perhosen vaalenapunaiset siivet ovat menneisyyden taakasta vapaan, raskaita menetyksiä kunnioittavan ja suvaitsevan suomalaisuuden arvoja juhlistavan sukupolven itsenäisyyden symboli. Monikulttuurisen ympäristön tarve identifioitua suomalaisuuteen ei voi toteutua, jos kansallisidentiteettimme kiteytyy suurimmalle osalle kansasta epäolennaisiin symboleihin ja tapaan kohdata suomalaisuus.
Uusi Itsenäisyysjulistus-performanssillani halusin kiinnittää huomioita siihen, että kosmopoliitin Mannerheimin ylle rakennettu suomalaisuuden kuva tulisi korjata tarkoittamaan kaikkia maassamme asuvia. historiallisten, yhtenäiskulttuurista nousevien, ihanteiden painottaminen saa monet tuntemaan turvallisuutta, mutta samalla motivoi vastakkainasetteluja, joilla ei ole mitään tekemistä turvattomuuden syiden kanssa.
Haaste onkin kääntää tämä asetelma niin, että suomalaisuus ei ole synonyymi suvaitsemattomuudelle. Sen saavuttamiseksi on otettava käyttöön epätavanomaisia keinoja yhteiskunnallisen vaikuttamisen eri sektoreilla, myös taiteessa. Tarvitsemme kantaa ottavaa taidetta.
Suomessakin vierailleet The Yes Men, Ange Taggart, Pastori Bill, sekä Yo Mango ja Add Busters ovat kansainvälisiä esimerkkejä kantaa ottavasta taiteesta. Näitä toimijoita yhdistää ajatus toisilleen vieraan kulttuurirakenteen ja kulttuurikriittisen sisällön yhdistämisestä.
Performanssitaide voi olla hyvin hämmentävää, kuten The Yes Men -ryhmän hiljattainen teettämä rinnakkaispainatus The New York Times -lehdestä. The Yes Men esitti mediaperformanssissaan korjatun amerikkalaisen todellisuuden ilman uutisista tuttua väkivallan dramaturgiaa. Teos on nähtävillä verkossa www.nytimes-se.com.
Suomessakin on taiteilijoita, joita yhdistää tarve tehdä taiteellista työtä suorassa suhteessa yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Perustamani Culture Crisis Management on tällainen taiteilijoista koostuva ajatushautomo. Yhteisö sparraa jäseniään, tekee taiteellista työtä, tuottaa konsultaatiopalveluja, tarkkailee mediakulttuuria ja järjestää työpajatoimintaa.
Kantaaottava taide on jäävuoren huippu kehityksessä tiivistää taiteen yhteiskuntasuhdetta. Soveltavan taiteen käsitetä voi laajentaa terapiatyöstä yritysmaailmaan, joka voisi hyödyntää taiteilijoiden sisältölähtöistä innovaatiokykyä. Kestävän kehityksen tuotekehittelijän tulee ennen kaikkea tuntea kulttuuri, ei teknologiaa.
Peruskoulusta voidaan rakentaa eri lahjakkuuksia tukeva, luova oppimisympäristö Joseph Beuys’n ajatuksilla taiteen menetelmistä oppimisen apuvälineinä.
Taiteilijoiden toimeentulo vaatii sitä, että taiteilijaihanne korjataan. Tuotannollisesti kykenevä, yhteiskuntakriittinen ja yhteistyökykyinen estetiikan ammattilainen tulisi olla taiteilijakoulutuksen tavoite.
Korkeakoulutettujen taiteilijoiden työttömyysaste ja työllistyminen palveluammateissa on paradoksi, joka ei ratkea vain taiteen koulutuspaikkoja vähentämällä.
Kotimaisen nykytaiteen tiennäyttäjän vastuu on taiteilijoiden, kuraattorien JA opetusministeriön lisäksi Kiasmalla. Eduskuntaa vastapäätä seisovan nykytaiteen museon tulisi tukea voimakkaasti tällä hetkellä tapahtuvaa, aktiivisessa yhteiskuntasuhteessa elävää kansallista taidetta. Nykytaiteeksi tulisikin kutsua vain korkeintaan viisi vuotta vanhoja teoksia, jotka parasta ennen -päivänsä jälkeen siirtyvät museotaiteen kategoriaan.
Kuollut taiteilija, kuten kuollut kansanjohtajakin edustavat nostalgia-arvoa, jonka määräytyminen on keinottelulle altista. Nykytaiteesta ja -taiteilijasta on yhteiskunnalle hyötyä, vaikka tuore kulttuuri onkin joskus haasteellista purtavaa.
